Näin sinut kaukaa.
Seisoit sateessa, täysin ajatuksissasi. 
Kävelin kevyin askelin taaksesi, kiedoin käteni ympärillesi. 
Hiljaa suutelin kaulaasi. 
Havahduit, käännyit minuun päin. 
Näin hymyn kasvoillasi.
Hymyn, joka on maailman kaunein. 
Hymyn, joka valaisee koko maailman.
Silmäsi olivat kuin taivaan kirkkaimmat tähdet.
Viattomassa katseessasi oli niin paljon toivoa. 
Hetken vain katsoimme toisiamme. 
Sen hetken olisin toivonut kestävän ikuisuuden. 
Silmäkulmastasi valui kyynel.
Tiesin sen olevan onnesta.
Hiljaa varoen laitoit kätesi kaulani ympärille.
Siinä me kaksi seisoimme.
Onnellisina.

Pidin kaiken kaukana itsestäni.
En halunnut kenenkään tuntevan minua kokonaan.
En halunnut kenenkään tietävän mitä ajattelen.
En mitä tunnen. 
En mitä olen kokenut. 
Kukaan ei tulisi koskaan tietävän mikä on tehnyt 
minusta juuri tämän ihmisen. 
Päästin sinut kuitenkin lähelleni.
Rakastuin. 
Se oli kummallinen tunne, aivan kuin olisin 
menettänyt kyvyn ajatella järkevästi. 
Silti se tuntui niin hyvältä. 
Haluan jakaa kanssasi maailmani.
Haluan sinun tietävän mitä tunnen, mitä ajattelen.
En koskaan halua päästää sinua pois läheltäni.